Tapahtuneesta oli kulunut jo kaksi viikkoa. Leanne oli pysynyt vain kotona ja vältellyt kaikkia. Marcus oli soitellut aina välillä, mutta Leanne ei jaksanut vastata. Leannen äiti yritti jutella tyttärelleen päivittäin, mutta Leanne vietti mieluummin aikaa yksinään.
Kuten monen muunakin päivänä, jälleen Leanne istuskeli sänkynsä reunalla tuijottaen ilmeettömänä lattiaa. Oliko siitä tosiaan jo kaksi viikkoa? Aivan kuin Ivan olisi ampunut itsensä vasta eilen. Leanne pudisti ajatuksen pois päästään. Hän ei tahtonut muistella sitä päivää, mutta jotenkin ajatukset aina harhailivat miten halusivat ja lopulta Leanne huomasi taas ajattelevansa Ivania.
Leanne oli varma, että muistaisi sen hetken lopun ikäänsä. Kun joku viimein sai käytävien valot takaisin päälle, Leanne tiesi jotain pahaa tapahtuneen. Pimeys ei koskaan tiennyt hyvää ja varsinkin silloin hänellä oli huono aavistus. Nähdessään Ivanin makaamassa lattialla, hän ei ajatellut mitään muuta. Leanne oli vain rynnännyt suoraan Ivanin luo ja yrittänyt vielä herätellä tätä. Poika ei kuitenkaan herännyt. Ei enää edes hengittänyt. Leanne muisti, kuinka tumman punaiset pisarat valuivat Ivanin kalpeita kasvoja pitkin ja olivat värjänneet platinaisen vaaleat hiuksetkin punallaan. Ivanin iloinen hymykin oli kuollut pojan mukana. Leanne ei voinut kuvitella, ettei enää koskaan kuulisi Ivanin suloista aksenttia tai näkisi tämän lumoavia violetteja silmiä. Hän ei koskaan enää tuntisi Ivanista huokuvaa turvallisuuden tunnetta eikä voisi viettää aikaa tämän kanssa. Mutta mikä pahinta, Leanne ei enää koskaan näkisi lempeää ja ystävällistä hymyä ystävänsä huulilla.
Leanne tunsi kyynelten jo valuvan poskiaan pitkin ja kaivoi yöpöytänsä laatikosta ainoan kuvansa Ivanista. Pojan näkeminen, edes kuvassa, helpotti pahaa oloa hieman. Katsellessaan kuvaa, Leanne muisteli kaikkia iloisia hetkiä Ivanin ja Marcuksen kanssa. Yllättäen Leannen huoneen oveen koputettiin ja Leannen äiti astui huoneeseen.
”Sinulle olisi vieras”, äiti sanoi lempeästi hymyillen.
”Kyllä Marcus saa tänne tulla”, Leanne vastasi ja jatkoi kuvan tuijottamista.
”Ei Marcus, vaan Jessica”, äiti jatkoi.
”Jessica? No, tulen kohta”, Leanne sanoi hieman ihmetellen, mitä asiaa Jessicalla mahtoi olla.
Hetken kuluttua Leanne kiiruhti ulko-ovelle, jossa Jessica jo odottelikin. Leanne katsoi Jessicaa mietteliäänä ja tervehti lopulta.
”Sinulla oli jotain asiaa”, Leanne totesi hieman tylysti. Hän ei jaksanut edes yrittää esittää ystävällistä.
”Juu, niin oli. Tämä on vähän outo tilanne”, Jessica vastasi välittämättä Leanne tylystä käytöksestä.
”Niin… Mutta kerro nyt asiasi”, Leanne sanoi.
”Ajattelin, että Ivan olisi halunnut minun kertovan ja tavallaan myös ansaitset tietää tästä”, Jessica kierteli.
”Niin, mitä Ivan olisi halunnut minun tietävän?”, Leanne kiinnostui Ivanin nimen kuullessaan.
”Ennen kuin… No, tiedät kyllä… Ivan pyysi anteeksi sinulta”, Jessica selitti.
”Mitä? Pyysi anteeksi minulta? Mutta, eihän hän ollut tehnyt mitään”, Leanne hämmästeli.
”Niin minäkin ajattelin. Tehän olitte kai aika hyvissäkin väleissä”, Jessica kertoi itsekin ihmetellen asiaa.
Leanne mietti asiaa hetken ja muisti Ivanilta saamansa kirjeen. Hän ei ollut vielä lukenut sitä. Jotenkin se oli vain unohtunut kaiken muun keskellä. Ehkäpä kirjeessä oli jotain, mitä Ivan halusi pyytää anteeksi.
”Kuule, muistin yhden tärkeän jutun. Jutellaanko myöhemmin lisää?”, Leanne sanoi Jessicalle pikaisesti.
”Öh… Okei. Jutellaan vaan”, Jessica vastasi hämmentyneenä. Halusiko Leanne tosiaan jutella hänen kanssaan?
Leanne hyvästeli Jessican pikaisesti ja ryntäsi huoneeseensa etsimään Ivanin kirjettä. Aikansa etsittyään, Leanne löysi viimein laukkunsa, jossa kirje vieläkin oli. Laukussa oli kirjeen lisäksi pieni meikkipussi, avaimet ja hänen Ivanille antama lasinen sydän, joka oli nyt särkynyt muutamaan osaan. Hän oli kerännyt sen talteen, muistoksi hyvästä ystävästään. Leanne otti kirjeen, istahti sängylleen ja avasi sen varovasti. Hän huokaisi syvään ja alkoi lukea.
Hei Leanne
Koska emme näe huomenna, jouluaattona, halusin toivottaa sinulle hyvää joulua. Ajattelin, että kirje olisi hauska yllätys perinteisen tekstiviestin sijaan.
Leanne hymähti ja vastasi Ivanille mielessään, ”Ei, emme näe huomenna. Emmekä enää ikinä”
Oli minulla ihan oikeaa asiaakin. Ajattelin viimeinkin vastata muutamiin kysymyksiisi, mutta kuten varmaan olet huomannut, en ole kovin hyvä puhumaan asioista. Siksipä kirje tuntui hyvältä ratkaisulta.
Kysyit perheestäni… Oikeastaan minulla ei ole sellaista. Äitini kuoli kun olin pieni ja isäni… No, en koskaan pitänyt isästäni. Tiedän, että tämä kuulostaa kamalalta, mutta minä suorastaan vihasin isääni. Jos sanoin tai tein jotain väärin, hän rankaisi. Ei hän ymmärtänyt, että pieni lapsi saattaisi tehdä virheitä.
Leannen kävi yhtäkkiä Ivania sääliksi. Ei hän ollut ajatellutkaan, että pojalla olisi tällaiset taustat. Miten Ivan pystyi aina olemaan niin iloisen ja onnellisen näköinen?
Tarinasi isästäsi sai minut taas miettimään perhettäni. Minusta on surullista, että jouduit kokemaan sen, mutta tahdon sinun tietävän, että ymmärrän täysin miltä se sinusta tuntui. Tiedän, että ajattelet nyt, miten kukaan voi vihata isäänsä? Sinun voi olla vaikea ymmärtää sitä, mutta voin selittää sinulle paremmin joulun jälkeen, jos tahdot.
Vielä yksi asia. Älä pelkää pimeää, ei pimeys ole ainoastaan paha asia. Sen voi voittaa. Lupaan, että pimeys ei vie sinulta enää yhtään läheistä.
-Ivan
Siinä se oli. Tämän vuoksi Ivan pyysi anteeksi. Hänhän itse juuri petti lupauksensa. Pimeys oli vienyt häneltä Ivanin…
Monta kysymystä jäi vielä ilman vastausta. Mistä Ivan sai aseen? Mihin hän aikoi sitä alun perin käyttää? Miksi hän näin yllättäen päätyi tappamaan itsensä? Näihin kysymyksiin Leanne ei varmaan koskaan saisi tietää vastausta, mutta kirjeen luettuaan, hän ymmärsi Ivania hieman paremmin. Ehkäpä pojalla oli nyt hyvä olla, missä ikinä olikaan.
maanantai, 31. joulukuu 2012
Kommentit