Myrsky kesti koko pitkän yön ja osa oppilaista yritti nukkuakin, mutta harva onnistui. Lähes kaikki vain juttelivat tai pitivät muuten meteliä, jossa oli mahdoton nukkua. Vasta aamulla, kun myräkkä oli tyyntynyt, oppilaat päästettiin koteihinsa. Bussit ja junat kulkivat huonosti, mutta kaikki pääsivät kuitenkin kotiin.

Marcus saattoi Leannen kotiin ja tyttö ryntäsikin halaamaan äitiään heti kotiin päästyään. Marcus jäi hetkeksi juttelemaan Leannen kanssa, mutta lähti lopulta itsekin kotiin. Onneksi Marcus ei asunut kovin kaukana, sillä uusi myrsky näytti olevan tulossa.
Seuraavana päivänä kaikki vaikutti jo normaalilta, ainoa poikkeus entiseen oli se, että Ivan ei ollut koulussa. Leanne vähän ihmetteli tätä, mutta päätti kysyä asiasta heti, kun poika palaisi kouluun. Marcus sen sijaan pelkäsi, että tämä oli suunnittelemassa jotain kamalaa Jessican pään menoksi. Ivan kuitenkin tuli kouluun seuraavana päivänä ja Marcus unohti ajatuksensa.

Oppilaat viimeistelivät innoissaan seuraavana päivänä olevaa joulujuhlaa ja Ivan antoi Leannelle pienen joululahjan. Leanne avasi pienen paketin innoissaan ja ihasteli paketista paljastunutta hopeista rannekorua. Koru oli ihan yksinkertainen ohut ketju, mutta silti se oli Leannen mielestä todella kaunis.

”Kiitos Ivan. Ihana lahja. Lupaan tuoda sinulle huomenna lahjan vastineeksi tästä”, Leanne kiitti miettien samalla mitä antaisi pojalle lahjaksi. Ei hän ollut kuvitellutkaan, että saisi Ivanilta lahjan. Ivan hymyili ja pudisti päätään.

”Tietenkin tuon sinulle lahjan! Äläkä yritäkään estää”, Leanne nauroi ja halasi Ivania.

Päivä kului nopeasti joulujuhlaa viimeistellessä ja pian olikin iltapäivä. Vielä ennen kotiin lähtöä Leanne toivotti Ivanille ja Marcukselle hyvät joulut ja suuntasi kohti lähintä kauppaa. Hänen täytyi löytää Ivanille joku lahja, joka olisi vähintään yhtä hieno, kuin Leannen saama koru.

Seuraavana aamuna, ennen joulujuhlan alkua, Leanne antoi Ivanille pienen punaisen paketin. Ivan katsoi Leanne iloisesti hymyillen ja avasi lahjan. Paketista paljastui pieni lasinen sydän. Lasi oli kirkasta kuin jää ja heijasti valon säteitä kauniisti. Ivan hymyili Leannelle ja halasi tätä kiitokseksi.

”Kiitos”, Ivan sanoi ja Leanne vain hymähti.

Päästettyään tytön halauksestaan, Ivan ojensi Leannelle valkean kirjekuoren, joka ilmeisesti sisälsi kirjeen. Leanne oli jo avaamassa kirjekuorta, mutta Ivan esti.

”Avaa se vasta illalla. Ajattelin, että ansaitset sen”, Ivan sanoi salaperäisesti ja hymyili oikein suloisesti.

Leanne nyökkäsi hieman ihmetellen ja laittoi kirjeen laukkuunsa turvaan. Leanne huomasi Marcuksen kauempana ja ryntäsi tämän luo, unohtaen hetkessä koko kirjeen olemassa olon. Leanne tervehti Marcusta pikaisesti ja kaikki kolme suuntasivat kohti suurta liikuntasalia, joka oli koristeltu jouluisesti joulujuhlaa varten. Juuri ennen suurista ovista astumista, Ivan sanoi hakevansa vielä pikaisesti jotakin. Leanne ei saanut selvää, mitä tämä ”jotain” oli, mutta uskoi pojan palaavan pian takaisin.

Leanne ja Marcus etsivät itselleen istumapaikat ja varasivat viereen tilaa Ivanillekin.  Kului muutama minuutti ja juhla oli jo alkamassa, mutta Ivania ei näkynyt vieläkään. Leanne pohti mielessään, missä poika mahtoi olla.

”Minneköhän se Ivan jäi?”, Leanne kysyi Marcukselta.

”Jaa-a. Eiköhän se kohta tule”, Marcus sanoi miettien samalla itsekin missä Ivan mahtoi viipyä. Poikahan oli ollut äärettömän innoissaan tästä juhlasta ja olisi varmasti halunnut olla paikalla.

Juhla alkoi koulun kuoron esittämillä joululauluilla, mutta Leanne ei saanut Ivania pois mielestään. Yhtäkkiä valot sammuivat ja salista alkoi kuulua hermostunutta puheensorinaa. Leanne sulki silmänsä ja takertui Marcuksen käsivarteen.

”Ei kai taas. Eihän ulkona edes myrskyä”, Marcus ajatteli ja huomasi muutaman opettajan lähtevän salista, ilmeisesti selvittämään sähkökatkon syytä. Ennen kuin opettajat olivat ehtineet ulos salista, kuului kauempaa käytävältä kova pamaus. Opettajat ryntäsivät selvittämään äänen lähdettä ja salissa kuulunut hermostunut puheensorina koveni entisestään.

”Minne Ivan lähti”, Marcus kysyi Leannelta pikaisesti.

”E-en minä tiedä, jonnekin vain. Sanoi hakevansa jotain. Et kai luule, että Ivan on tämän kaiken takana?”, Leanne ihmetteli.

”En luule. Olen siitä melkein varma”, Marcus sanoi ja jätti huomiotta Leannen kysyvän katseen.

Marcus nousi tuolilta ja päätti lähteä opettajien perään katsomaan, mitä on tapahtunut. Leanne tuli heti Marcuksen perässä. Ei hän uskaltanut yksinkään jäädä ja Marcus oli päättänyt mennä.

***

Muutaman käytävän päässä liikuntasalista, Ivan osoitti kauhistunutta Jessicaa aseella muutaman metrin päästä. Jessica seisoi paikoillaan kauhistunut ilme kasvoillaan aivan hiljaa. Tyttö ei uskaltanut inahtaakaan. Hetken kuluttua Jessica ei kuitenkaan enää voinut pidätellä itseään.

”Ivan. Mitä sinä teet? Mistä sait aseen? Laske se alas ja päästä minut pois. Lupaan etten kerro kenellekään. Päästä minut pois!”, Jessica aneli armoa, ei hän halunnut tulla ammutuksi. Ivan ei kuitenkaan laskenut asetta vaan katsoi Jessicaa suurin silmin.

”Oletko ihan hullu!? Laita se pois! Sinusta ei ole ollut kuin harmia! Joudut vankilaan ja vaikka mitä, jos nyt ammut!”, Jessica hermostui ja huomasi saaneensa poikaan eloa.

Ivan laski katseensa lattiaan osoittaen Jessicaa yhä aseella. Kyllä hän tiesi aiheuttavansa harmia ympärilleen. Niin oli ollut aina, lapsuudesta saakka. Hän ei osannut hillitä tunteitaan, eikä antaa anteeksi. Hän ei ollut tasapainoinen ihminen ja nyt Jessica muistutti häntä siitä.

Ivan nosti asetta hieman ja laukaisi sen, osumatta kuitenkaan Jessicaan. Ei hän tyttöä oikeasti halunnut satuttaa, eikä varsinkaan tappaa. Jessica oli vain osunut väärään paikkaan väärään aikaan.

Jessica inahti peloissaan, sulki silmänsä ja kyyristyi lattialle pidellen korviaan. Pian hän kuitenkin huomasi olevansa kunnossa ja käänsi katseensa Ivaniin. Hitaasti hän nousi takaisin seisomaan ja kohtasi pojan suuret violetit silmät. Yleensä niin iloisissa silmissä oli nyt surullinen ja anteeksipyytävä katse. Jessica siirsi katseensa pikaisesti häntä osoittaneeseen aseeseen, joka oli nyt vasten Ivanin ohimoa valmiina päättämään kaiken.

Ivan kaivoi taskustaan Leannen antaman lasisen sydämen, katsoi sitä hetken surullisesti ja pudotti lattialle, niin että se kilahti hajoten muutamaan osaan. Lasisen sydämen hajotessa, tunsi Ivan omankin sydämensä hajoavan vähintään yhtä moneen osaan.

”Ivan. Ei Ivan! Älä tee sitä, en minä tarkoittanut…”, Jessica huusi tajuttuaan, mitä poika aikoi tehdä, mutta liian myöhään.

”Anteeksi Leanne…”, Ivan kuiskasi viimeisiksi sanoikseen ja veti liipaisimesta.