Seuraavana aamuna, kun lunta oli taas satanut hieman lisää ja muutamat oppilaista olivat sen vuoksi myöhässä, Leanne seisoskeli kielten luokkien edustalla ja odotteli tuntinsa alkua. Leanne säpsähti ajatuksistaan huomattuaan uuden pojan, Ivanin, käytävän toisessa päässä. Ivan huomasi tytön ja hymyili tälle iloisesti. Leanne hymyili takaisin ja viittoi poikaa tulemaan luokseen. Ivan kiiruhti vikkelästi muiden oppilaiden välistä puikkelehtien Leannen luo ja tervehti nyökkäämällä.
”Hei taas”, Leanne tervehti, ”Onko sinullakin saksaa nyt?”
Ivan ei tuntunut aluksi ymmärtävän kysymystä ja katsoikin Leannea hetken kummissaan. Leanne yritti selittää kysymystään viittoen samalla käsillään saksan luokan ovea. Ivan vilkaisi ovea, pudisti päätään ja nyökkäsi englannin luokkaa kohti.
”Sinulla on siis englantia”, Leanne totesi ja kysyi, ”Oletko muuten vaihto-oppilas, kun et tunnu oikein ymmärtävän?”
Ivan katsoi jälleen kummissaan tyttöä, eikä Leanne keksinyt miten selittäisi asian. Yrittäessään keksiä toisen tavan muotoilla kysymystään, Leanne huomasi Marcuksenkin tulevan paikalle. Marcus katsoi ensin Leannea ja vilkaisi sitten pikaisesti Ivania. Hän ei vieläkään oikein luottanut tähän. Leanne esitteli pojat toisilleen nopeasti ennen, kuin opettaja tuli avaamaan luokan oven ja pyysi oppilaat sisään. Ivan nyökkäsi tuttuun tapaansa hymyillen ja päästi toiset kaksi aloittamaan tuntiaan.
”Eikö sinusta ole pelottavaa, että Ivan vaan hymyilee koko ajan?”, Marcus kysyi kuiskaten Leannelta.
Leanne kohautti harteitaan ja hymähti hajamielisesti, ”Ehkä, mutta hän on vain ujo”.
”Ei kukaan silti oikeasti hymyile koko aikaa. Ei kukaan aina voi olla iloinen ja varsinkaan silloin, kun muut kiusaavat. Muistatko, kun eilen muut vaan pilkkasivat häntä”, Marcus selitti.
”Anna olla jo. Ehkä hän ei vaan välitä”, Leanne kimpaantui.
”Niin tai ei ymmärrä. Tunnut juttelevan koko ajan hänen kanssaan, vaikkei hän todennäköisesti tajua sanaakaan puheestasi”, Marcus vastasi.
”Kyllä Ivan ymmärtää. Ei ehkä kaikkea, mutta ainakin jotakin. Ja kyllä hän aikanaan oppii ymmärtämään ja puhumaankin”, Leanne vastusti. Marcus ei jakanut enää kiistellä vaan antoi asian olla.
Tunti loppui viimein ja Leanne ryntäsi ulos luokasta etsimään Ivania. Poikaa ei kuitenkaan näkynyt missään ja Leanne päätti lähteä kohti seuraavaa tuntia. Ehkäpä he näkisivät vielä tänään.
Pari viikkoa kului yllättävän nopeasti ja pian ympärillä alkoikin näyttää jouluiselta. Lukion oppilaskunta oli koristellut koulua punaisin nauhoin ja oppilaat hoilailivat joululauluja iloisesti. Leannesta oli tullut Ivanin paras ja oikeastaan ainoa ystävä. Marcusta lähinnä ärsytti, että Ivan roikkui heidän perässään ja Ivan ei itse oikeastaan pitänyt Jessicasta, joka varmasti olisi halunnut olla hänen kanssaan. Leanne oli oikeastaan ainoa, joka hyväksyi Ivanin ja kenestä Ivan tosissaan piti.
Vaikka Ivan olikin jo oppinut jonkin verran englantia, niin että ymmärsi suurimman osan Leannen puhumisista, ei poika juurikaan puhunut. Lähinnä Ivan vain nyökkäili ja hymähteli vastaukseksi, mutta se ei Leannea haitannut. Marcusta Ivanin hiljaisuus jostain syystä hieman pelotti ja pojan ainainen hymy suorastaan karmi häntä. Marcus ei vieläkään voinut käsittää, miten joku muka jaksoi aina hymyillä ja niin iloisen näköisenä. Ivanin hymy ei näyttänyt teennäiseltä vaan aidolta ja mukavalta, mutta välillä se hymy ei yltänyt pojan silmiin asti. Leanne ei ollut huomannut sitä, mutta vaikka Ivan aina hymyilikin, eivät pojan silmät näyttäneet niin iloisilta.
Leanne, Marcus ja Ivan odottelivat käytävällä tunnin alkamista ja Leanne kyseli siinä samalla Ivanilta kaikenlaista. Tyttö oli niin innoissaan siitä, että Ivan vihdoin alkoi kommunikoida, vaikka ei vieläkään juuri puhunut. Leanne oli saanut jo selville, että Ivan oli vaihto-oppilas, mutta hän ei tiennyt mistä. Ivan puhui todella vähän kodistaan ja perheestään, joten Leanne antoi sen aiheen yleensä olla.
”Ivan, kertoisitko mistä päin maailmaa oikein tulit tänne? Tahtoisin todella tietää”, Leanne yritti jälleen udella, mutta Ivan ei suostunut vastaamaan.
”No kerro sitten jotain perheestäsi. Onko sinulla sisaruksia? Lemmikkejä? Mitä tahansa”, Leanne kysyi jälleen, mutta Ivan ei selvästikään tahtonut puhua aiheesta.
”No, jutellaan sitten joskus toiste. Käyn hakemassa laukkuni ennen tunnin alkua, tulen pian takaisin”, Leanne sanoi pikaisesti ja lähti etsimään laukkuaan. Ivan katsoi tytön perään, mutta pian Marcus keskeytti hänet.
”Kuules nyt Ivan. Etkö tosiaan huomaa, että Leanne pitää sinusta ja yleensä ystävät kertovat toisilleen asioita? Ehkä siellä missä sinä asut, asiat ovat toisin, mutta täällä ystäviin luotetaan ja heille kerrotaan asioita”, Marcus aloitti ja Ivan katsoi tätä hämmentynein silmin.
”Ja tiedän, että osaat edes sen verran englantia, että voisit jutellakin jotain. Olen varma, että osaat, joten miksi et puhu. Leannea se ei tunnu häiritsevät, mutta aikanaan hänkin kyllästyy puhumattomuuteesi ja sitten sinulla ei ole enää ketään. Ellet Jessican seurasta välitä”, Marcus jatkoi ja Ivan vain kuunteli tyynen näköisenä.
Ennen kuin Marcus ehti jatkaa saarnaansa, kello soi tunnin alkamisen merkiksi ja Marcus lähti kohti luokkaa tähyillen samalla Leannea. Ivankin lähti tunnille ja juuri ennen kuin hän katosi kulman taakse, Marcus vilkaisi poikaa vielä kerran. Tällä kertaa Ivanin hymyssä oli jotain erilaista. Jotain oudolla tavalla pelottavaa ja ehkä vihaistakin. Marcus ei muistanut koskaan nähneensä Ivanin hymyilevän tuollaista hymyä. Kylmät väreet kirivät pojan selkäpiitä pitkin ja hän kiiruhti kohti luokkaa.
lauantai, 8. joulukuu 2012
Kommentit