Oli joulukuun ensimmäinen päivä. Ulkona tuprutti hiljalleen lunta ja teiden varsilla oli jo oikein mukavan kokoiset kinokset. Leanne ja Marcus seisoskelivat lukion käytävällä odotellen tunnin alkua ja juttelivat siinä samalla jotakin lähestyvästä joulusta. Leanne aikoi viettää joulun ihan vain perheen kanssa, kun Marcus kertoi lähtevänsä isovanhempiensa luo.

Muutaman minuutin kuluttua, opettaja käveleekin jo kohti luokkaa. Opettaja halusi nähdä oppilaansa aina kuun alussa ja siksi heillä oli nyt luokanvalvojan tunti. Tunnilla käytiin yleensä läpi tulevat tapahtumat ja joulun alla, puhuttiin tulevasta joulujuhlasta. Tällä kertaa opettajan perässä kuitenkin käveli joku, Leanne veikkasi tätä uudeksi oppilaaksi, sillä ei ollut nähnyt tätä aikaisemmin. Marcus kysyi tytöltä hiljaa jotain, mutta Leanne ei kuunnellut. Hän oli niin keskittynyt uuteen oppilaaseen ja havahtui vasta, kun Marcus tökkäsi häntä hieman.

”Lea! Herätys!”

”Mitä?”, Leanne kysyi havahduttuaan.

”Sitä vaan, että eikö olekin outoa, kun uusi oppilas tulee ihan kesken lukuvuoden?”, Marcus kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa kysyvästi.

Leanne ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun opettaja pyysi kaikki jo luokkaan. Tunnin alkaessa kaikki katsoivat kiinnostuneina uutta oppilasta, joka ei tuntunut välittävät muiden katseista pätkääkään. Leanne vilkuili oppilasta tämän kävellessä tytön ohi luokan toisella reunalla odottavalle tyhjälle paikalle. Uusi oppilas oli poika, vähän Marcusta pidempi ja tällä oli platinan vaaleat hiukset. Leanne vertasi pojan vaaleita hiuksia omiinsa, jotka olivat tumman ruskeat, lähes yhtä ruskeat kuin hänen silmänsä. Yllättäen poika vilkaisi Leannea ja Leanne jäi tuijottamaan pojan silmiä. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisia silmiä. Pojan silmät olivat melkein violetit. Oikeastaan ne taisivat olla siniset, mutta näyttivät hyvin paljon violeteilta. Suuret violetit silmät tuijottivat takaisin ja poika hymyili ystävällisesti. Kun poika pääsi paikalleen, aloitti opettaja sen kummemmin häntä esittelemättä tutun selostuksen.
Tunti kuluu lähinnä opettajaa kuunnellessa. Itse asiassa juuri kukaan ei tainnut kuunnella opettajaa, vaan kaikki keskittyivät uuteen mystiseen poikaan. Kukaan ei tiennyt pojan nimeä ja kaikki paloivat halusta päästä juttelemaan tämän kanssa.

”Tällaista se on aina uuden oppilaan ilmaantuessa. Kaikki ovat olevinaan niin kiinnostuneita, mutta viikon päästä häntä ei enää edes huomata”, Leanne ajatteli naurahtaen mielessään.

Leanne vilkaisi Marcusta ja poika tuntuikin olevan ainoa, jota näytti kiinnostavan opettajan puhe. Ei Marcusta oikeasti kiinnostanut, sen Leanne tiesi, mutta antoi asian olla. Marcusta uusi oppilas tuntui vaivaavan. Leanne vilkaisi vielä uutta poikaa, joka hymyili tälle suloisesti. Leanne hymyili takaisin, mutta päätti jutella pojan kanssa vasta vähän myöhemmin, kun suurin tutustumisruuhka on ohi.
Pian kello soi ja aloitti suuren ryntäyksen ulos luokasta. Kaikilla tuntui olevan kiire pois luokasta, mutta suurin osa heistä jäi kuitenkin odottamaan heti luokan ulkopuolelle. Leanne ei kiirehtinyt, kuten ei myöskään uusi poika. Poika jäi vaihtamaan muutaman sanan opettajan kanssa ja Leanne yritti kuunnella, mitä he puhuvat, kuitenkin siinä onnistumatta. Leanne päätti jättää opettajan ja pojan juttelemaan ja lähi kohti seuraavaa tuntia. Ehkä hän näkisi pojan vielä tänään.

Kun poika viimein pääsi ulos luokasta, alkoivat muut oppilaat kysellä tuhansittain kysymyksiä. Marcus sattui kävelemään ohi ja huomasi suuren rynnäkön.

”Ei se nyt noin kiinnostava tyyppi ole. Tämähän on ihan kuin ala-asteella”, Marcus ajatteli, mutta jatkoi matkaansa välittämättä suuresta meluavasta laumasta lukiolaisia.

Kyselytulva sen kuin jatkui, vaikkei poika edes sanonut mitään. Huomattuaan, ettei poika puhu mitään, kyseleminen loppui kuin seinään ja tilalle tuli pilkkaaminen.

”Hei, se on varmaan kuuro, kun se ei vastaa mitään”, joku huusi väkijoukosta, ”Tai sitten se ei vaan osaa puhua”. Viimeisin kommentti sai aikaan suuren naurun remakan, mutta poika vain katseli suurilla violeteilla silmillään muita. Muutkin alkoivat keksiä pilkan aiheita, milloin pojan pukeutumisesta ja milloin silmien väristä. Erikoinen silmien väri aiheuttikin paljonkin keskustelua, mutta poika ei välittänyt siitä.

Pian yksi tytöistä hyökkäsi puolustamaan poikaa. Harmi vain, että tyttö sattui olemaan Jessica, koulun suurin juoruilija ja miestennielijä.  ”Ehkä hän on vain ujo”, Jessica huomautti ja sai muut pian hälvenemään ympäriltään. Jessica oli tyytyväinen saadessaan olla hetken kahden uuden pojan kanssa.

”Tässä on ehdottomasti tuleva poikaystäväni”

Päivä kului yllättävän nopeasti ja Leanne huomasi olevansa monilla samoilla kursseilla uuden pojan kanssa. Epäonneksi, myös Jessica oli samoilla kursseilla ja piirittikin uutta oppilasta minkä kerkisi. Viimeisellä tunnilla, kun kaikilla kolmella oli biologiaa, olikin paritehtäviä. Jessica riemastui tästä ja ryntäsi suoraan uuden pojan viereen, mutta opettaja päättikin arpoa parit ja Jessica sai tyytyä erään Arthurin seuraan.  Pettyneenä Jessica raahautui luokan pahimman nörtin viereen ja jäi vilkuilemaan äskeiselle paikalleen.

Lopulta jäljellä oli Leannen lisäksi vain uusi poika ja pari muuta oppilasta, joiden nimiä Leanne ei tiennyt. Opettaja jatkoi arpomista ja Leanne päätyikin uuden pojan pariksi. Häntä hieman häiritsi, kun ei tiennyt pojan nimeä, mutta nyt oli hyvä tilaisuus tutustua.
Leanne siirtyi rohkeasti pojan viereen ja hymyili tälle iloisesti. Poika vastasi hymyyn ja Leanne jäi jälleen tuijottamaan pojan silmiä. Ne olivat tytöstä jotenkin niin lumoavan väriset, ettei niitä voinut kiertää.

”Öhm… Hei, olen Leanne, voit kutsua Leaksi. Kuka sinä olet?”, Leanne kysyi pirteällä äänellä, mutta poika vain katsoi hieman kysyvän näköisenä. Leanne yritti vielä uudestaan, mutta ei silti saanut vastausta kysymykseensä, vain kirkkaat silmät tuijottivat takaisin.

Leanne joutui hieman pettyneenä luovuttamaan taistonsa ja aloittelikin työskentelyä. Poika liittyi iloisesti mukaan ja vaikkei tämä sanonut sanaakaan, ei se Leannea haitannut. Leanne hymyili koko tunnin ja tunnin päätyttyä, tyttö vielä kiitti hauskasta tunnista. Poika ei tähän vastannut, hymyili vain.

Pihalla, kun Leanne oli lähdössä jo kotiin, juoksi poika tämän kiinni ja tarttui tytön käteen. Leanne kääntyi ympäri ja kohdatessaan kirkkaat violetit silmät tervehti poikaa iloisesti.

Poika hymyili suloiseen tapaansa ja sanoi hieman tökeröllä aksentilla ”Ivan”.

Leanne hämmentyi ja katsoi poikaa kysyvästi. Poika ei ollut puhunut koko päivänä mitään ja nyt kun hän puhui, se tuntui Leannesta oudolta.

”O-oletko sinä siis Ivan? Sekö on nimesi?”, Leanne kysyy. Poika katsoo hetken Leannea, kuin miettien vastaustaan ja nyökkää lopulta. ”Ivan siis”, Leanne hymyilee, ”Taidatkin olla vaihto-oppilas, sillä en ole koskaan törmännyt keneenkään sen nimiseen täällä Englannissa”